Tässä lomaillessa ja äitikoiran hoivatessa lapsiaan ahkerasti ehtii lueskella muita blogeja ja myös mietiskellä omaa arvomaailmaansa koirankasvattajana. Kun välillä jo ahdistaa pelkästään kuunnella ihmisten juttuja siitä, miten pitää ilmoittaa koira sinne ja tänne ja tuonne ja voi, kun se on kallista ja tuokin sitten voitti vain, kun handleri on tuomarin tuttu jne. Ja en mä haluais, mutta kun kasvattaja vaatii. Tuossa jo eräälle kasvatinomistajalle ehdinkin sanoa, että meikäläiseltä selvästikin puuttuu tänä päivänä vaadittava kasvattajan kunnianhimo - mulle ei ole elämää suurempi asia se, keikkuvatko kasvatit Vuoden Basenji-listan kärjessä tai onko ne inttivalioita vaiko ei. Vähän sivujuonteena tuli mieleen yhdistyksen mainesanat kasvattajalautasta ojennettaessa joitain vuosia sitten: olen "onnistunut kasvattamaan yhden kansainvälisen muotovalion". Jippii, no totta toki sekin ja kaunis koira onkin. Mutta ei se minun ansioillani inttivalioksi olisi tullut, vaan ahkeran omistajahandlerin, jonka rahapussi myös kesti matkustella. Kiitos siitä Vesalle!! Silti yhtään vähempää en arvosta kotia, jossa yhteiselo on kestänyt pitkälti toiselle kymmenelle vuodelle, koira on ollut hyvinvoiva ja iloksi perheelleen. Ei sillä, että asiat jotenkin sulkisi pois toisiaan, ei tietenkään! Mutta kaikkien ei tarvitse menestyä. Olishan se nyt ennenkuulumatonta, jos kasvattajan arvoa (?) mitattaisiin kotien pysyvyydellä, koirien terveydellä ja kuoliniällä ja -syyllä tms. ihan tavallisella asialla - ei, kyllä tittelit ne vain jotain merkitsee ja ovat niin muodoin myös jonkinlainen laadun tae.
En siis kasvata basenjeita itselleni kunniaa tuottamaan. Kun tuon pitäisi kuitenkin olla jokaisen kasvattajan tavoite (vai?) niin kuten jo aiemmin taisin sanoakin, seuraavaan pentueeseen - jos sellainen meillä tämän jälkeen enää syntyy - tulee kulumaan aikaa. Tänä päivänä olen äärest onnellinen kasvattien rakastavista, huumorintajuisista ja pysyvistä kodeista, metsälenkeistä, yhteisistä harrastuksista, koiran terveydestä huolehtimisesta; kaikesta siitä, mikä kuuluu koiranomistajan hyvään ja tasapainoiseen arkeen. Ilman stressiä menestymisestä tai huolta sen puutteesta. Olen tietenkin tosi tyytyväinen ja iloinen näyttelyttämisestäkin, kunhan se tehdään koiran ehdoilla ja siten, että omistajallakin on siihen intoa ja saa siitä hyvän mielen!
Mutta siis, mikä sai nuo ajatukset liikkeelle? Tämä blogi on riemastuttavan suorasukainen ja täynnä asiaa ihan koiramaailman ytimestä! Toivottavasti kirjoittaja ei pahastu linkittämisestä, mutta jotain on vialla tässä koiraharrastuksessa tänä päivänä ja välillä muistelen kaiholla 1960-lukua, jolloin oman touhu dobermannien ja rottweilereitten kanssa alkoi. Kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Niinhän sitä sanotaan, mutta ei kaikki entinen suinkaan ollut pahasta eikä kaikki uusi hyvästä. Ja jos elämän tarkoitus on kerätä hullun lailla koiralle titteleitä ja ehkä sitten koiran tultua tarpeettomaksi (sen saatua kaiken, mitä saada voi tai sillä ei muuten vaan enää "tee mitään") jopa laittaa se kiertoon - ei kiitos. Valitsen sittenkin ns. tavallisen koiraperheen enkä edes häpeä sitä tunnustaa!
Tämä on kuitenkin meillä tätä päivää ja siitä nautin! Lisää kuvia on luvassa perjantaina, kun saan apukädet kylään. Jospa pennuista saisi sitten yksittäiskuviakin. Tuossa tyytyväinen äiti pienen poikansa kanssa, voiko ihanampaa ollakaan....
