Joskus saadaan kiitos

Niin, miten sen nyt ottaa: hyvin on muistissa kesä 1995, jolloin me muutettiin Kellokoskelta tänne Korsoon. Vein Teemun jääharkkoihin Keravan jäähallille ja valmentaja käski sen luistelutreeneihin - sanoi, että jalkapallotaustalla ei joukkueeseen pääse. Teemuhan oli "vaahtosammuttimen kokoisesta" alkaen pelannut futista, Kelliksen kovapotkuinen nappulamokkehan se oli. No, joukkueeseen se kuitenkin heti pääsi (kiitos valmentaja Vakkilalle) ja pitkä tarina on nyt eräänlaisessa huipussaan. Poika pukee päälleen Leijonapaidan aikuisten MM-kisoissa. Nuorten kisoistahan kokemusta jo onkin ja sieltä pronssimitali vitriiniä komistamassa.

Media on näköjään kyllä julma ja pelaajia moititaan kuka milläkin tavalla; kuitenkin jokaisen on valmentaja valinnut, joillain perusteilla. Joten me ainakin ollaan ylpeitä, meni kisat sitten miten hyvänsä. Maamme-laulu varmaan nostaa kyyneleet silmiin: ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa - ja Laaksokin siellä rivissä sitten seisoo. Toivottavasti siis pääsee pelaamaan! Kova harjoittelu ja peräänantamattomuus ja tuhannet ajetut kilometrit tuovat nyt kiitoksen paitsi pojalle itselleen, myös meille vanhemmille. Jo pelkkä valinta joukkueeseen on upea juttu!

Teemu kävi Daisyn ja leijonareinojensa kanssa moikkaamassa ennenkuin kisat alkavat ja olihan koisseilla taas hauskaa.

Daisy opetti Tytille puunkuorimataitoja - no, sitä Tytti oli jo talvella takkapuiden kanssa treenannutkin.

Siinä kaverukset, Simppa ei enää joukkoon mahdu. Se on raihnainen ja tosi äkäinen ja Daisy saattaa vastata, jos sille joku rähähtää. Tyttiä Simppa kurmottaa nyt jo ihan liian kanssa, ei hyvä. Saipa meidän isäntäkin maistaa hammasta tänään, kun yritti työntää ukon kyljestään vähän kauemmaksi. Papparaisen päivät alkaakin olla finaalissa, nyt se on pakko myöntää. Paljosta me ollaan vanhalle ukolle kiitollisia, se on opettanut meille basenjielämän hyvät ja joskus huonotkin puolet. Kaikella on vaan aikansa, ilolla ja ikävällä.

Viimeisiä päiviä, kevätauringon lämmittäessä...