Koiran käyttäytymisestä

Meillä on ollut muutaman päivän musta "kolmas nainen" tai siis oikeammin rouva Morgan urosten kanssa ja meidän pienessä laumassa on ollut normaalista poikkeavaa käytöstä (mustasukkaisuutta, ruoan vahtimista, toisen väistelyä jne.). Ja sitä on joutunut pohtimaan omaa asemaansa lauman johtajana. Tilanne on toki poikkeuksellinen näiden hormonihuurujen aikana - koiria ohjaa paljolti ihan muu kuin yhteistyöhalu ja -kyky ja niiden tunne-elämä on selvästikin sekaisin. Lisäksi meillä tehdään kaiken aikaa remonttia ja meteliä riittää edelleen, sekin vaatii oman osansa. Koira on herkkä olento, se reagoi kaikkeen - sen lauma on kokonaisuus, jossa kaikki seuraavat toistensa käytöstä.

Siivoilin viikonloppuna kaappejani ja heitin pois ison kasan vanhoja koiralehtiä. Osaa selailinkin ja Koiramme 1-2/2012 -lehdestä löytyi ajatuksia herättävä David Applebyn artikkeli Tarvitaanko koiran ja ihmisen laumassa johtajuutta (tai jotain siihen suuntaan). Löysin netistä linkin Applebyn käytösklinikalle ja sen sivuilta löytyy kiinnostavaa luettavaa! Ja miettimisen aihetta, ainakin siinä vaiheessa, kun tekee mieli ottaa komentelijaa niskasta kiinni ja kieltää oikein kunnolla. Kun aina jaksaisi muistaa, ettei siitä välttämättä ole hyötyä - tällaisissa erityistilanteissa varsinkaan. Silti olen ihmisen johtajuudesta kyllä samaa mieltä kuin Palveluskoiraliiton edustaja: sitä tarvitaan arkielämässä aina, johtaja määrittelee määrittelee reunaehdot ja ratkaisee ongelmatilanteet.

Lisäksi toki tarvitaan kunkin koirayksilön perusluonteen tuntemusta. Omien koiravuosien kokemusten kautta voi olla artikkelia kommentoineen Tapio Eerolan kanssa samaa mieltä: esimerkiksi jos koira on arka, sitä ei voi käsitellä dominanssiongelmien pohjalta. Aran koiran ongelmat pitää ratkaista jalostuksella, ei käyttäytymisklinikoilla. Basenjeissa löytyy aina silloin tällöin selvästi araksi luokiteltavia koiria, joista sitten saadaan kaikenlaisilla räminäpurkeilla ja "katolleen kääntämisillä" vain pelkopurijoita. Mun mielestä - ja myönnän, joskus päätä seinään hakanneena - kasvattajilla on kova vastuu siitä, millaisia yksilöitä jalostukseen käytetään ja esim. uusien geenien varjolla ei pidä käyttää yksilöitä, joiden luonne on millään tavalla arveluttava. Luonne voi toki olla ympäristön muokkaama eli koiraa on luettu väärin joko tahallaan tai tiedostamatta; silloin auttaa koiran vanhempien luonteiden selvittäminen ja jos sillä on jo jälkeläisiä, niiden luonteiden. Kun hankitut ominaisuudet ei onneksi periydy.

Mutta noin ylipäätään, onko oikein, että kun epäluuloinen koira jättää epäluuloisia jälkeläisiä, kulut kaikenmaailman gurujen opeista sitten maksatetaan pennunostajilla? Kaiken huolen ja jopa vahingon lisäksi, jota ikävänluonteinen koira voi aiheuttaa? Kun luontoäiti voi siltikin tehdä temppujaan ja yllättää - vaikka miten huolellisesti yrittäisi toimia niiden kuuluisien sloganien mukaan ihan käytännössä: luonne ja terveys ennen kaikkea!

Ah, aika helposti näköjään ajautuu vähän sivuraiteille ja miettii asioita kasvattajan näkövinkkelistä. Mutta, elämä *on* oppimista, koiran kanssa eläminen varsinkin. Eikä se välttämättä ole niin helppoa, yhteiselo siis, kaiken kiireen eli työn ja harrastusten lomassa taiteilu. Koiralle pitääkin olla aikaa, aikaa ja vielä kerran aikaa. Sitä tässä nyt itsekin harmittelen: koirat on pakko jättää keskenään kotiin, kun työt odottaa. Onneksi on liukuva työaika, nyt on sen hyödyntämisen aika. Meidän lauman kuulumisia lisää myöhemmin.