Kyllä se meidän neiti vaan vielä veteen menee, vaikka vesi on jo alle 10-asteista. Hassu tyty!
Tosin sitten on mukava makoilla iskän sylissä, niin lämmintä ja turvallista. Sellaista se on koissien elämä meillä, välillä sopii vaan laiskotella ja sitten taas nauttia kauniista luonnosta.
Halkokasasta voipi löytää sattumoisin vaikka lepakon, sellainenhan oli meidän möksän kesäkeittiölläkin, joten ei nyt niin mitään uutta ja jännää. Kuvaan en sitä ehtinyt saada, harmi!
Mökkirannan läheisyydessä uiskelee vielä joutsenperhe; tuota kuvaa ottaessa isä oli lähtenyt hurjasti torveaan soittaen ajamaan järvelle eksynyttä vierasta joutsenta pois. Luultavasti vieras oli viime kesän poikasia, joutsenhan aina palaa - tai ainakin yrittää palata - samalle reviirille, jossa on syntynyt tai pesinyt. Sitä vaan ei sinne huolita: opi oleen omillas, sanois isä ja äiti. Eläinmaailmassa kun ei muksuja hyysätä niinkuin meillä ihmisillä on tapana. Tuossa tämänvuotisessa poikueessa oli alunperin kolme poikasta, nyt vain tuo yksi enää jäljellä. Supikoirat on isoin riesa ja myös piisami, luonnon lait on kovat ja vaikka joutsen kuinka yrittää poikasiaan suojella, heikompien kimppuun petojen on helppo päästä. Surullista, mutta niin se vaan on..... Kaunis noita on silti seurailla koko kesän, ihan tähän muuttoon saakka. Kerrassaan nautinnollista! Kun joskus vielä saisi kunnon kameran ja oppis sitä käyttämäänkin....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti