Niin, tunnelmat ei ole hilpeät: kauniin amerikantuontiuroksemme maallinen vaellus on päättynyt, lepää rauhassa Pessi ♥! Lopullinen diagnoosi oli siis epilepsia, tuo pelottava mörkö, joka nyt on alkanut vaania vähän siellä sun täällä. Olen niin pahoillani Pessin emännän puolesta, tarkoitus oli tuottaa iloa eikä suinkaan huolta ja surua :-( Suomessa basenjien epilepsia on tosiaan nyt melkeinpä räjähtänyt silmille ja sitä esiintyy niin tuontikoirissa kuin enemmän kotimaisissakin yksilöissä. Silti monen epi-koiran takana on kyllä tuonteja enkä millään jaksa ymmärtää, miksi epi täällä meillä puhkeaa, kun sitä ei koskaan kellään muulla (siis koirien kasvattajilla) ole esiintynyt! Amerikassa tuntuu myös olevan yleisesti vallalla uskomaton selittelybuumi: juu on meidän koirat joskus saaneet kohtauksia, mutta ne on tulleet a) pilaantuneesta ruoasta b) rokotuksista c) ampparinpistoista d) rikkaruohomyrkyistä ja e) ties mistä muusta. Mutta perinnöllisestä epistä ei koskaan ole ollut kyse. Paitsi nyt sitten täällä pohjan perukoilla, mikä täällä oikein koiria riivaakaan? Suomalaiset eläinlääkärit ei selvästikään osaa ammattiaan, kun tekevät vääriä diagnooseja ja me olemme vainoharhaisia, kun emme usko tuollaisia koottuja selityksiä. Lisäksi - niinkuin olen ennenkin kirjoitellut - kyllä valitettavasti Suomessakin on eletty oudossa kuplassa: jos koiralla on epi, niin sitä ei voi käyttää jalostukseen, mutta sisarusta sen sijaan on voinut (siis eräänkin kasvattajan mielestä). Tämä huoleton asenne on nyt kostautunut, sen näkee aika helposti eräistä sukutauluista. Onneksi tänä päivänä ainakin suurin osa kasvattajista on valveutunutta eikä tieten tahtoen ota ainakaan tiedossa olevien epikoirien kanssa riskejä. Olen myös nyt itse ”onnistunut” kasvattamaan uroksen, jonka jälkeläinen pantiin hiljakkoin lääkitykselle; iso harmi, mutta en sitä kovasti ihmetellyt, kun tiesin tämän koiran isällä olevan myös epi-jälkeläisen. Jotain siis siinäkin sukutaulussa on – surullisinta näissä aina on omistajan murheen lisäksi se, että monella koiralla on jälkeläisiä ja sairaus tulee ilmi vasta myöhemmin. Ja periytymismalli on edelleen selvittämättä, vaatiiko usean geenin, ympäristön vaikutuksen, jonkun muun laukaisijan, mitä kaikkea tähän voikaan liittyä.
Basenjiyhdistyksen kasvattajapäivillä paljastui, että Evirassa on käynnissä basenjien epilepsian osalta perinnöllisyystutkimus eli pyritään selvittämään DNA:n avulla, miten sairaus rodussa periytyy. Ilmeisesti ainakin kahta eri muotoa esiintyy ja pitää nyt vain toivoa, että tutkimus tuottaa tulosta ja jollain aikavälillä (ensi vuonna?) saadaan tähänkin geenitesti. Siihen asti ei voi kuin toivoa, että epilepsiakoirien omistajat ja kasvattajat olisivat avoimia tiedon jakamisessa – silläkin riskillä, että heille tai meille ei enää tahdota myydä uusia koiria, kun kerromme asiat liian suoraan ja julkisesti. Vaikenemallahan asiat tosiaan paranee, vai?? Pelko maineen ja kasvojen menetyksestä on melkein säälittävää …… kun toisessa vaakakupissa on yksittäisten koirien ja koko rodun terveys, ihmisten hukkaan heitetyt haaveet ja raha, ja se huoli ja suru, minkä sairastunut koira omistajilleen tuo. Toistan taas itseäni, mutta tätä mieltä nyt vaan olen.
Eli, kuten otsikkokin kertoo: surullinen olen poismenneen takia, pettynyt olen taas kerran tuonnin suhteen ja tämän rodun tulevaisuus kyllä pistää kauhun väreet selkäpiihin, jos mitään ei tehdä ja nopeasti. Suurin toivo on nyt geenitesti, sitä odotellessa! Toivon sydämestäni jaksamista taas uusien sairastuneiden koirien kanssa ja lähetän lämpimät osanotot Pessin emännälle ja koirakaveri Jojolle. Elämä varmaan on nyt kuitenkin helpompaa, kun ei tarvitse pelätä, mitä seuraava kohtaus toisi tullessaan. Ehkä raadollista, mutta yksinkertaisesti vaan totta. Ja osanotto myös Pessin kasvattajalle, ei nämä jutut ole koskaan helppoja kasvattajallekaan. Vaikka kuinka tietäisi tai olettaisi tehneensä kaiken ihan oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti