Nyt ei huvita

Tää elämä on kyllä muuta kuin parasta aikaa aina joskus. Kiekkopoika loukkaantui ilkeästi eilisessä pelissä ja hauraat toiveet olympiapaikasta mureni viimeistään nyt. Kurjinta on kivun lisäksi tietenkin se, että ammattikiekkoilija ei töissä sairasta niinkuin toimistotyöläiset: jos et ole pelikunnossa, sulle voidaan sanoa goodbye ja tilalle ostetaan ykskaks terve peluri. Isossa naapurissa varsinkin meno on välillä aika hurjaa. No, asialle ei nyt voi enää mitään, katkeraa kalkkia saatiin siis juoda, hetken ilon ja tyytyväisyyden jälkeen.

Ennen tuota hiivatin harmittavaista tapahtumaa sain myös viestin, että meidän Simon viimeinen elossa oleva sisarus eli Lilli-sisko on huonossa kunnossa. Itku tuli silmään, Simppaa on aina vaan kova ikävä ja siskon uutiset palautti taas viimeisten yhteisten päivien muistot mieleen. Lilli täyttäisi helmikuussa 15, mutta ei varmaan sinne asti enää ole joukossamme. Itse asiassa meidän vanhuskasvateista on vielä ilonamme mustat Mikki ja Minni, tammikuussa tulisi 16 vee täyteen. Ne onkin sinnikkäitä sissejä! Sitten mennäänkin jo vuosikertaan 2000, 15.12. täyttävät Bertta, Tara ja Kalle 13 v. Nalle-veljestä en tiedä enää mitään ja Kitty-siskohan kuoli jo pentuna jäätyään uudessa kotimaassaan Saksassa moottoripyörän alle.

Sellaisia muistoja, mieli on kyllä maassa eikä yhtään paremmaksi oloa tee ympäri maailmaa juur nyt syntyvät pennutkaan. Omia kaipaa, pakko myöntää. Mutta kait se tästä taas iloksi muuttuu, kunhan nyt edes työstressi helpottaisi.

Ja tämän kuvan myötä hymyä huuleen - vaikka miten jurppis!