10. tammikuuta 2014

Loppiaisena 1991

Muistellaan nyt lisää menneitä, kun ei tässä sen kummempia tapahdu. Tuli mieleen ensimmäinen muisto basenjista meidän kotona Kellokoskella: Hiski eli Giltedged Lionheart muutti meille Loppiaisena 1991 ja että meidän pojilla oli hauskaa, kun pikkukoira painoi ens töikseen joulukuusen alle kakalle. Siisti basenji, eikös? No, Hiski kärsi kovan kohtalon eikä elänyt vanhaksi. Mutta vei se sydämen ja 1993 tuli sitten tuo trikolori, haettiin Ruotsista silloiselta rva Surakalta, nykyiseltä Strömbertiltä. Ja rakkaus trikoloriin basenjiin lähti eikä ole sammunut. Aina vaan tulee toistettua itseään, mutta kyllä me kovasti vielä tänne trikkiä toivotaan, isäntä varsinkin.

Siinä ne meidän ensimmäiset asuntovaunukoirat. Kirjan voisi kirjoittaa kokemuksista, mutta olkoon. Hyvässä ja pahassa on oltu mukana ja opettavaista on ollut. Ja on toki edelleen. Koiranmaailman meno vaan tulee hullummaksi päivä päivältä, uusien kasvattajien pitää saada kaikki ja heti ja kovin ollaan ärhäkkäinä ja tietäväisinä heti rotua parantamassa. Siihen vois vaan sanoa, että kaikki ei aina käy niinkuin siinä eräässä ruotsinkielisessä kylässä; ja joillekin sitten viisaus ja sopiva nöyryys tulee luonnostaan, jotkut oppii kantapään kautta ja joidenkin sanavarastossa sellaista sanaa ei tunnetakaan. Jaa, että vanhuus puhuu; no niin kait sitten. Elämää on takana enemmän kuin edessä, joten kait se on luonnollistakin.

5 kommenttia:

Ari Ruotsalainen kirjoitti...

Itse en koe itseäni edes kasvattajaksi vielä, mutta jonkin pentueen toivoisin joskus aikaan saavani. Silti pelottaa, minkälaisen kuvan sitä itsestään mihinkin antaa, ettei ole liian ärhäkkä, mutta saisi silti äänensä kuuluviin ja puolensa pidettyä. Ja kyllä sitä aloittelevallakin kasvattajalla on jonkinmoinen ideologia oltava olemassa, muuten ei hommalla ole juuri pohjaa. Ja se saattaa kokeneen ja pentueita nähneen kasvattajan silmiin vaikuttaa röyhkeydeltä. Josko meille kaikille kuitenkin tilaa löytyisi.

Hannele kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hannele kirjoitti...

No moi taas,
tälläkään kertaa ei Ari osunut :-)

Mä luokittelen mielessäni kasvattajat virkaiältään vanhoihin kokeneisiin, keski-ikäisiin, nuoriin ja untuvikkoihin. Jokaisella on oma tyylinsä tuoda esille itseään ja kasvatustaan: on maan hiljaisia (tosin harvassa, varsinkin näyttelyihmiset on yleensä aina ekstroverttejä), on kokeneita, jotka mielellään mentoroi nuorempiaan, on puheissaan ja toimissaan ihan julkisesti yliampuvia, on kopean ja valtaisan kunnianhimon värittämiä, on itsensä pennuttamalla elättäviä (ei tosin basenjeissa); on niitä, joille koiran terveys ja hyvä kotikoirakoti on ylitse muiden - kaikkea löytyy, yhdessä ja erikseen ja niinhän se on tässä maailmassa muutoinkin.

Ihmisten persoonat on rikkaus ja samalla pistää joskus veret kiehumaan, niin kait se on jokaisella. Otetaan nyt vaikka mun inhokki hra J.Tamminen; ei koirien kanssa mitään tekemistä, mutta vähän samantyylistä besserwisserhahmoa löytyy kyllä koiraväestäkin. Tosin tuolla herralla on sentään kaikupohjaa eli voi peilata puheitaan pitkää kokemustaan vastaan. Ja ihan julkisesti tämänkin sanon, koska julkisesti touhuavat joutuvat kritiikin kohteeksi - oli "pelikenttä" sitten mikä hyvänsä. Ja kiviä varmaan bongaa takaisinkin päin, selvähän se.

Joten, kirjoitellaans taas! Ja onnea vielä pentusista ja kaikkea hyvää kasvattajan alkutaipaleelle. Ihan oikeasti!

Talvisin, vaan ei jäätävin terveisin Hannele



Ari Ruotsalainen kirjoitti...

Joo, en mie tätä nyt ihteeni ottanna.. :) Yritin vaan tuoda esille, että noviisille koiramaailma on monesti jotenkin erityisen hankala paikka saada äänensä kuuluviin ja saada itsensä otettavaksi vakavasti "ajattelevana" yksilönä. Monenlaisia kiveenhakattuja "teesejä" on olemassa, ja jos joku sattuukin pitkän rotuhistorian puutteessa heittämään ilmaan jotain vähän vaihtoehtoista ajattelumallia, niin äkkiä saattaa saada konkareiden silmät pyörimään. Pieni muutos on kuitenkin kehityksen edellytys. Itsevarma ja extrovertti luonne toki aiheuttaa suomalaisissa hämmennystä ja jopa paheksuntaa muutenkin, mutta koiramaailmassa se monesti koetaan suoraan röyhkeydeksi. Sen takia sanoin aikaisemmassa viestissäni, että aika paljon joutuu miettimään, mitä kenellekin sanoo ja millä sanankäänteillä. Tässä harrastuksessa kun ei aina pelata täysin avoimilla korteilla ja pikkujutusta tulee helposti spektaakkeli. :)

Mutta jos yrittää sen basenjin ja erityisesti rodun hyvinvoinnin pitää ajatuksen ytimessä, niin ihan älyttömän väärille reiteille ei pääse.

Ja kiitoksia pentuonnitteluista! Niitä ei ihan hirveästi ole tullut, joten tuntuvat hyvälle.

/Ari

Hannele kirjoitti...

Rodun hyvinvointi, siinä päivän ydinsana! Pelkkä ulkonäkö ei saisi ollakaan kasvatustyön tavoite ja hyvät jalostusyksilöt plus oikeat valinnat on kasvattajalle kultaa kalliimpia.

Vähän taas huvittaa, kun erästä kaunista ja menestynyttä yksilöä kovin ylistetään hyväksi jalostusnartuksi, kun se jättää itsensä näköisiä jälkeläisiä. Joiden luonteista ja varsinkaan terveydestä kukaan ei voi vielä sanoa mitään. Aikaa myöten aidot meriitit muodostuu eikä ne ole vain ruusukkeita.

Suomalaisia moititaan vaatimattomiksi enkä kyllä pidä sitä pelkästään pahana. Sehän ei kuitenkaan ole vastakohta tavoitteelliselle kasvatustyölle.
Ylisanat ja mahtipontisuus vailla mitään kokemuspohjaa on siis ainakin tälle tädille punainen vaate ja sanon sen suoraan. Muutenkin niitä myrskyjä vesilasissa toisten sanomisista ja mielipiteistä(yleensä aina selän takana) voisi välttää nostamalla kissan pöydälle, puhumalla asioista avoimesti ja rehellisesti - ja yhtäkkiä ne ei aina tunnukaan niin kaameilta. "Mitä sä tuolla tarkoitat" tai "mä olen eri mieltä" voi olla hyvän keskustelun alku!
Ja nyt, eikun pakkaseen ja Pasilaan. Ja kiitos kommenteista, tykkään!